Täyden kympin tyttö

... meidän Viivi nimittäin <3

Tänään, tai sitten se oli jo eilen, Viivi täyttää 10 vuotta. Tai ehkä se täyttää kahden vuoden kuluttua kolme vuotta... Joo, mun matikkapääni on usein varsin omaperäinen, mutta tälle ikäkysymykselle on hyvä selitys ;)
Viivi on nimittäin karkauspäivän tyttöjä, syntynyt 29. helmikuuta 2004. Kymmenen vuotta se siis on elänyt, mutta ihan se varsinainen synttäripäivä on osunut kohdalle vasta kahdesti, vuosina 2008 ja 2012 ;D

Tätä postausta varten kaivelin arkistoistani 10 kuvaa Viivistä, yhden jokaista sen elinvuotta kohden. Pyrkimys oli löytää kuvia, joita en ole aiemmin blogissani julkaissut, ja niitä löytyikin peräti kahdeksan kappaletta. Ne kaksi muuta, joskus ennen julkaistua, saivat kuitenkin tähän postaukseen pikkuisen uudistetun ulkoasun.

Olen tätä postausta suunnitellut jo parisen viikkoa, ja halusin kertoa teille jotain Viivistä, mutten millään keksinyt mitä ja miten. Sitten yhtenä yönä näin kamalan painajaisen, jossa Viivi kuoli. Heräsin keskellä yötä itkuisena ja hikisenä ja nousin sängystä ylös; mun oli pakko mennä heti paikalla etsimään Viivi, muuten en olisi saanut unen kauhua karistettua mielestäni. Löysin Viivin kissapuusta sikiunta nukkumasta ja herätin sen, koska halusin täyden varmuuden siitä, että se on vielä hengissä... ;) Ja kun näin sen heräävän ja venyttelevän, tunsin niin suurta helpotusta, että itkeä tirautin pikkuisen sen turkkiin. Loppuyöksi se tuli sitten oma-aloitteisesti mun kainalooni nukkumaan <3

Se painajainen oli kamalan ahdistava, mutta sen jälkeen minä tiesin, mitä Viivistä haluan kertoa. Haluan kertoa sellaista, mitä en olisi koskaan kokenut, jos Viiviä ei olisi olemassakaan. Jotain sellaista, mitä elämässäni olisin menettänyt ilman Viiviä.

Ilman Viiviä...

... en olisi tiennyt, miten silkkisen sileä ja pehmeä voikaan olla puolipitkäkarvaisen kissan turkki. Taavin (Maine coon) ja appivanhempieni nyt jo edesmenneen Norjalaisen metsäkissan turkeista olen oppinut miten samalla hienoa, mutta jämäkkää ja herkästi takkuuntuvaa sorttia näiden puolipitkäkarvojen turkit voivat olla. Mutta Viivillä on aivan erityisen hieno turkki; niin sileä, pörheä ja pehmoinen, ja vaivattomasti helppohoitoinen. Eikä se edes takkuunnu!

... en olisi koskaan oppinut, miten ikkunaverhojen käyttötarkoitus voi olla jotain aivan muuta, kuin mitä me ihmiset luulemme sen olevan. Kun Viivi oli pentu, se alkoi kiipeillä meidän olkkarin pitkissä sivuverhoissa. Minä (tyhmä) olin siihen saakka luullut verhojen olevan lähinnä kauniita kehyksiä ikkunoille, ja vasta Viivin ansiosta oivalsin, että nehän voivat olla myös henkilökohtainen kiipeilyverho kissalle ;) Viivi kiipeili olkkarin verhoissa lattiasta ihan katon rajaan saakka siihen asti, kunnes kasvoi niin isoksi, että verhot alkoivat tippumaan nipsuiltaan lattialle kissa mukanaan... ;D


... en olisi saanut kokea, miten ihanaa on lököillä sohvalla tuntikausia katsomassa telkkaa kissa rinnan päällä niin ihanasti kurisemassa. <3

Ilman Viiviä...

... en olisi ymmärtänyt, miten valtavan ja välittömän helpotuksen surumielisyyteen ja masentavaan fiilikseen voikaan kissan läsnäolo ja tassuterapia tuoda. Viivi punkee mun syliin ja "leipoo" tassuillaan aina kun mä olen murheellinen, ihan välittömästi <3 Se on sen ominaispiirre ja sitä se on tehnyt vauvasta saakka <3 <3

... en saisi nauraa ääneen, kun aikuinen kissa on saalistanut lelun lattialta, ja tuo sen näytille älyttömän suureen ääneen viukuen: "Siis katsokaa nyt, miten mahtava peto ja taitava saalistaja mä oon!" ;D

... en tietäisi, miten hurmaavalta juuri Viivin turkki tuoksuukaan <3

Monta tärkeää asiaa elämästä olisi multa jäänyt oppimatta, jos Viiviä ei olisi ollutkaan. Ja monta ihanaa kokemusta olisin vajaa ilman sitä.

Ihanaa syntymäpäivää Viivi!! Rakastan sinua <3 <3 <3