Suomi-neito juhannusasussa

Niin meni juhannus ja keskikesän (vaikka minusta ollaankin vasta alkupuolella kesää) juhlaa saimme viettää pääosin aurinkoisessa ja hyvin kauniissa säässä. Me luulimme P:n kanssa keskiviikko-itaan asti, että vietämme juhannuksen kaupungissa, koska mökille Pohjois-Karjalaan emme nyt päässeet. Keskiviikko-iltana P:n työnantaja sitten kertoi meille aivan uskomattoman hienoja uutisia: hän oli vuokrannut meille viikonlopuksi pienen mökin Hämeenlinnan lähettyviltä, jonne sai ottaa kissatkin mukaan!

Suoraan sanoen, oltiin ihan puulla päähän lyötyjä moisesta anteliaisuudesta ja huomioimisesta, mutta toisaalta tämä ei ole lainkaan poikkeuksellista. P:n työnantaja vaatii paljon ja varsinkin näin kesäisin kun rakennusalan sesonki on kuumimmillaan, ovat työpäivät usein todella pitkiä ja P:llä on paljon vastuuta paitsi omiensa, myös kesätyöntekijöiden töiden sujumisesta. Sitten kiitoksena hyvin tehdystä työstä, joustamisesta ja pitkämielisyydestä, P saa tällaisia ylläreitä silloin tällöin :) En tosin muista, että näin lyhyellä varoitusajalla olisi vielä ihan näin mukavaa ylläriä tullut!

Mökki oli suht pieni. Siinä oli tupakeittiö, makuualkovi, oma puulämmitteinen sauna ja terassi, sekä pihalla pieni grilli. Mökki itsessään oli sähkölämmitteinen ja siellä oli juokseva vesi, sisävessa ja kaikki peruskodinkoneet mikrosta ja pölynimurista aina telkkariin ja DVD-soittimeen asti. Omat liinavaatteet veimme mukanamme ja loppusiivouksen hoidimme itse. Maksua vastaan toki olisi voinut liinavaatteet ja siivouksen vuokrata mökin vuokraemännältä, mutta meille ei tuota mitään ongelmaa kuskata autolla omia lakanoita ja pyyhkeitä, ja joutuuhan sen loppusiivouksen ihan omin kätösin siellä omallakin mökillä tekemään.

Mitään ihmeitä emme juhannuksena sitten tehneet, tosin se ei ollut tarkoituskaan. Pääasiassa vaan oltiin, nautittiin vapaudesta, kauniista suomalaisista maalaismaisemista ja teimme pieniä kävelylenkkejä luonnossa mun jalkani kestokykyä kuunnellen. Lauantaina piipahti eräs P:n kaveri lapsineen kylässä ja heidän kanssaan grillailtiin ja pelattiin mölkkyä. Kissatkin nauttivat olostaan saadessaan ulkoilla vapaana ja varsinkin Viljami oli ihan innoissaan uusista leikkikavereista :D

Ja mä muuten voitin mölkkyskaban! En olisi ikinä uskonut voittavani, sillä tähän mennessä olen ollut suurin piirtein surkeuden huipentuma mölkyssä ja jopa alle kymmenvuotiaat lapset ovat päihittäneet mut kevyesti. Nyt me jo vitsailtiinkin, että tohtori-Tuomas laittoi jalkaani leikatessaan varmaan mun heittokäteenikin jotain taikaa, kun mölkkytaitoni olivat leikkauksen jälkeen parantuneet ihan ihmeellisellä tavalla =D

Kun vihdoin ja viimein pääsin ihan maaseudulle luonnon ääreen, en tietenkään voinut malttaa mieltäni, vaan räpsin luontokuvia ihan urakalla. Vieläkin mulla on valitettavasti vaikeuksia päästä kyykkyyn ja kiipeillä esim. kivien päälle parempien kuvakulmien toivossa, mutta Suomen luonto on upea, mistä kuvakulmasta hyvänsä katsottuna! Katsokaa nyt, kyllä meillä on kaunis kotimaa! <3 <3 <3

Kuntoutusloma Hyvinkäällä

Vietin pari viikkoa sitten muutaman päivän kuntoutusloman mutsin luona Hyvinkäällä. Oli taas ihan tosi hienoa päästä hetkeksi pois näistä kotiympyröistä ja viettää pitkästä aikaa kunnolla aikaa mutsin kanssa. Ilokseni voin ilmoittaa, että jonkinlaista kuntoutumistakin noiden päivien aikana tapahtui, vaikka mutsin visioimat kymmenen kilsan kävelylenkit eivät ihan toteutuneetkaan ;)

Pieniä kävelylenkkejä tehtiin kuitenkin joka päivä ja kipsistä pääsin eroon kokonaan. Mulla oli kipsi jalassa vielä ulkona liikkumisen turvana kun sinne menin. Pois lähtiessäni sitä ei enää ollut, eikä ole ollut kertaakaan sen jälkeen. Aloin myös kulkemaan sisällä vähän kerrassaan kokonaan ilman keppejä ja nykyisin en käytä sisällä keppejäkään ollenkaan. Ulkona käydessä mukana on yksi keppi, mutta läheskään aina en enää varsinaisesti käytä sitäkään, se on vain mukana kädessä varmuuden vuoksi.

Kuntoutusloma oli todellinen irtiotto arjesta. Kahdesti käytiin mutsin kanssa Hyvinkään keskustassa shoppailemassa ja ravintolassa syömässä. Ja mä sain kulkea bussilla ensimmäistä kertaa onnettomuuden jälkeen! Mikä elämys! =D

Muuten oltiin ja öllöteltiin ihan mutsilassa ja varsinkin mutsin kauniilla terassilla. Liikuttiin maltillisesti ja vietettiin vain aikaa yhdessä höpötellen, valokuvia otellen ja niitä katsellen. Kissat olivat tietenkin mukana ja nauttivat olostaan :)

Viljamin kanssa käytiin pienillä metsäretkillä ja ne olivat tosi hyödyllisiä mun kuntoutumisen kannalta, sillä silloin pääsin oikeasti epätasaiseen maastoon kävelemään. Ja huomatkaa, varsinkin tuo alla oleva, vihreällä kehystetty kuva on käänteentekevä. Joo, se on hieman epätarkka eikä muutenkaan mitenkään ihmeellinen, mutta se on ensimmäinen kuva, jonka olen ottanut kyykkyasennossa onnettomuuden jälkeen.

Kun ihminen on viettänyt koko talven ja kevään käytännössä omaan kotiinsa lukkiutuneena, tekee todella hyvää päästä välillä ulos, ihan oikeasti uuteen paikkaan, kokonaan pois niistä vanhoista ympyröistä. Ruokakin maistuu paremmalta, kun olet ulkona arjesta. Ihan tavallista ruokaa, herkkuja unohtamatta, me mutsilassakin syötiin, mutta silti kaikki tuntui niin erilaiselta ja kivalta. Oli kivaa kattaa pöytä kauniiksi, ja kivaa käydä myös ravintolassa syömässä. Oli kivaa katsoa kovalevyltä elokuvia iltaisin äidin kanssa, oli kivaa jutella ja vaan olla ja hiljentyä. Hyvät muistot.

Ja koska Juhannusaaton puolelle jo ehdittiin, toivotan teille kaikille harvoille, mutta sitäkin tärkeimmille lukijoilleni

OIKEIN HAUSKAA JA RAIKASTA JUHANNUSTA!!!!

Ruusujen aika

Tammikuun neljäntenä päivänä, hyvin myöhään illalla vuonna 2016, minä kaaduin mökillä liukkaassa ja lumisessa rinteessä matkalla rantasaunalle, ja rikoin oikean sääriluuni niin pahasti, että siitä toipuminen on vieläkin kesken. Jalan parantuminen on kuitenkin edistynyt hyvin ja on nyt loppusuoralla. Olen luopunut (avattavasta ja suljettavasta) kipsistä kokonaan ja joka päivä kävelen enemmän ja enemmän myös kokonaan ilman kyynärsauvoja. Jos sauvoja käytän, käytän ainoastaan yhtä sellaista ja kulkiessani kävelyni muistuttaa lähinnä satavuotiaan mummelin köpöttelyä. Mutta ei sen väliä. Opin lisää joka päivä ja minä olen nyt opettelemassa kävelemään uudestaan.

Pitkä matka on tammikuusta kuljettu tähän päivään ja minä olen vähintäänkin kiitoksen velkaa todella monelle henkilölle. Ihan ikioman ruusukimpun veisin jokaiselle minua auttaneelle jos vain voisin. Mutta koska se ei ole mahdollista, jaan tässä postauksessa ruusut nyt edes niille tärkeimmille.

Ruusut Joensuun alueen ensihoitajille kaikesta avusta, myötätunnosta, ymmärryksestä, leppoisasta seurasta ja hyvästä huumorista!

Mökiltä Joensuuhun Pohjois-Karjalan keskussairaalaan mua kuskasi yksi mies ja yksi nainen. Erityisesti mieleeni jäi se nainen, joka oli kanssani ambulanssin takaosassa ja jonka myötätuntoisuus ja empaattisuus teki minuun suuren vaikutuksen.

Joensuusta Helsinkiin mut vei kaksi Kontiolahdella asuvaa miestä, joiden kanssa tuli viiden tunnin ajomatkan aikana juteltua kaikenlaista mukavaa aina työasioista hyviin vitseihin saakka. Heidän avuliaisuutensa, ymmärtävän ammattitaitonsa ja hurtin huumorintajunsa ansiosta tuo pitkä ambulanssimatka oli oikeastaan aika viihdyttävä reissu.

Haluan myös kiittää ruusuilla Pohjois-Karjalan keskussairaalan hoitajia ja lääkäreitä, sekä erityisesti sitä erittäin kokenutta ja hyvää lääkintävahtimestaria, joka veti sääreni luut takaisin paikoilleen niin, että jalka saatiin lastoitettua ja pahin tuska hellitti. Hän oli selvästi niin kokenut ja varma otteissaan, että mä luulin hänen olevan ortopedi aina siihen asti, kunnes kysyin siitä häneltä, ja hän totesi naurahtaen olevansa lääkintävahtimestari.

Töölön sairaalaan päästyäni opin pari asiaa. Ensinnäkin hoitajat, olivat he sitten sairaanhoitajia tai lähihoitajia, ovat painonsa arvoisia kultaa ja enemmänkin. Toiseksikin heille pitäisi maksaa kolme kertaa se, mitä nykyisin maksetaan, ja ehkä sitten voitaisiin puhua kohtuullisesta palkkauksesta.

Sain todella hyvää hoitoa. Hoitajat tekivät toisinaan jopa 12 tuntisia työvuoroja, mutta jaksoivat silti olla ystävällisiä, auttavaisia ja iloisia. He hoitivat potilaidensa kaikkein intiimeimpiäkin asioita hienotunteisesti ja potilaansa yksityisyyttä kunnioittaen. Mulla ei ollut todellakaan itku kaukana siinä vaiheessa, kun en pystynyt vuoteesta liikkumaan mihinkään ja huomasin kuukautisten alkaneen ja sotkeneen paitsi minut, myös vuoteen. Hoitaja suhtautui asiaan niin ymmärtävästi, luontevasti, minun fiiliksiäni kuunnellen ja sopivasti hieman Murphyn laista vitsaillen, että itseänikin alkoi naurattaa. Sitten hävetti huomattavasti vähemmän se, kun ensimmäisen kerran elämässäni toinen ihminen siivoaa mun kuukautissotkuni.

Ruusut siis Töölön sairaalan ortopedis-traumatologisen osasto 4:n henkilökunnalle, erityisesti niille sairaanhoitajille, jotka jaksoivat suhtautua huumorilla meidän kuuden hengen huoneen naisten huonoihin vitsehin ja vuorokausittaisia virtsamääriä koskeviin vedonlyönteihin. ;D

Erityiskiitokseni ortopedilleni, "tohtori-Tuomakselle", joka fiksasi ne luunkappaleet jälleen kokonaiseksi sääriluuksi. Hän oli hyvin herttainen ja kontrollikäynnillä kertoi niin innoissaan siitä uudesta teknologiasta jota leikkauksessaan käytti, että minä vilpittömästi uskon, että siinä on mies aivan oikealla alalla.

Olen kiitollinen Suomen terveydenhoitojärjestelmälle, joka takaa sen, että kaikilla on mahdollisuus laadukkaaseen hoitoon, varallisuuteen katsomatta. Tämän takia me niitä korkeita veroja maksetaan, ja omasta puolestani maksan niitä taas entistäkin iloisemmin, jahka töihin pääsen!

Haluan myös kiittää teitä, rakkaat blogini lukijat kaikista tsemppaavista kommenteistanne ja myötäelämisestänne! Kiitos myös siitä, että otitte blogini niin mukavasti vastaan taas pitkän blogitauon jälkeen <3

Viimeisimpänä, vaan ei todellakaan vähäisimpänä, minä kiitän miestäni ja äitäni kaikesta siitä, mitä he ovat kuluneen kevään ja kesän aikana tehneet minun hyväkseni! Heidän apunsa, tukensa, rohkaisunsa ja voimansa on tullut todella tarpeeseen ja saatan sitä tarvita vieläkin.  (He toki ovat kiitoksia saaneet reaaliaikaisestikin :D)

KIITOS TEILLE RAKKAANI! Kyl te tiiätte! ❤❤❤

Savannin saalistaja

"Jos mä oisin niinku savannin suurin ja komein gepardi ja toi puu ois sen savannin korkein puu..."

"Haa! Ihan ku kuulisin rapinaa puun latvasta! Siellähän on erittäin harvinainen ja hyvin herkullinen, puissa kiipeilevä SAVANNIHIIRI! Vain harvat onnekkaat gepardit on semmosen saaneet kiinni!"

"Pitää kiivetä tooooosi äänettömästi ja lähestyä savannihiirtä tuulen alta. Mä osaanki kiivetä tälleen puunrungon taakse piiloutuneena, ku mä oon koko savannin paras gepardi!"

"Siellä se savannihiiri vielä vähän korkeemmalla rapisee... mä kyl saan sen, kunhan hyökkään oikein äänettömästi ja nopsasti! Sitten musta tulee kaikkien gepardien kuningas!"

"Mitä? Tä? Kuuluu tuttua kilinää ja rapinaa... Joku avaa raksupurkin!! LOUNASAIKA!"

"Äkkiä alas ja syömään enneku Taavi ja Viivi kerkee ensiks!!"