Nimetön

Yritän kuumeisesti miettiä otsikkoa ensimmäiselle postaukselle pitkään aikaan.

Pitkän kuivan kauden loppu - äh, liian pitkä ja sisältää lupauksen, jota en tiedä varmaksi voivani pitää. En tiedä onko tämä blogihiljaisuuden päätös, vaiko vain välisoitto edelleen jatkuvassa hiljaisuudessa. Toivoisin sen olevan ensimmäistä, mutta en voi luvata.

Uusi alku - kuulostaa liian käytetyltä fraasilta. Ja tätäkin vaivaa sama mahdollisuus tyhjän lupaamisesta kuin edellistä.

Pitkästä aikaa - no ei nyt sentään! Tekopirteä kulunut tervehdys.

Pitääkö yhden saakelin otsikonkin takia nähdä tällaista päänvaivaa? Kannattaisko relata vähän, ennenkuin kyllästyy koko touhuun jo ennen leipätekstiä? - aivan loistava muuten, mutta ei sovi otsikoksi.

Päätän kuitenkin ottaa vaarin neuvostani, joten otsikoksi päätyy turhautumisen siirtokeinona Nimetön. En tiedä jääkö tämä otsikoksi valmiiseen postaukseen, vai keksinkö paremman kirjoittaessani. Jos keksin, toivottavasti muistan deletoida tämän esipuheen ennen julkaisua.

Meikäläisen bloggaus on ollut jäissä jo kuukausimääriä. En tiedä miksi, ei vaan ole huvittanut yhtään. Postausaiheita on kyllä kokoajan ollut jemmassa, mutta valmiiksi saaminen on tuntunut liian työläältä. Ja mitä pidemmäksi tauko on venynyt, sitä suuremmaksi kynnys uudelleen aloittamiseen on kasvanut. Päätin jo loppuvuodesta kertaalleen pistäväni pillit pussiin ja sulkevani koko blogin. En saanut aikaiseksi sitäkään. Ehkä laiskuuteni oli alitajuinen merkki halusta jatkaa, tai sitten vain silkkaa laiskuutta. En tiedä.

En tiedä sitäkään, kuinka aktiivisena bloggaus nyt jatkuu, vai jatkuuko se lainkaan. Aika näyttää. Tänä vuonna yllättäen lisääntyneen vapaa-ajan myötä kuitenkin heräsi ajatus herätellä blogia jälleen eloon.

Kuluneiden kuukausien aikana olen pohtinut blogin suuntaa tosi paljon. Sisustusblogiksi siitä ei ole, sen tiedän nyt. En yksinkertaisesti keksi riittävästi postattavaa pelkästä sisustuksesta, enkä muutenkaan ole alinomaan sisustamassa kotiani. Olen liian hidas tekemisissäni sillä saralla voidakseni pitää sisustukseen painottuvaa blogia.

Pääpainoksi en myöskään halua kosmetiikkaa. En koe sitä omaksi alueekseni, vaikka mielelläni kosmetiikkatuotteista höpöttelen ja vielä mieluummin niitä käytän. Vaikka jo lopetin kosmetiikan aktiivisen vähentämisen (tai sen yrittämisen), en silti halua alkaa ostelemaan sitä intopinkeänä lisää. Haluan pitää järjen päässä, joten en viitsi omistautua kosmetiikalle blogissakaan liiaksi.

Kissat ovat edellen oleellinen osa elämääni. Niistä toivoisin jaksavani tarinoida enemmänkin, mutta en aio kissabloggaajaksikaan muuttua.

En ole juuri tullut hullua hurskaammaksi pohdinnoissani. Näyttää siltä, että kokeilen edelleen vanhaa konseptia, eli kotoilua, kosmetiikkaa ja kissoja, tosin en välttämättä tässä järjestyksessä. Jotain uutta maustetta pitäisi kuitenkin saada mukaan, mutta ehkä se löytyy jos alkuun pääsee. Ehkä ei.

En tiedä huomaako kukaan enää näin pitkän tauon jälkeen uutta postausta Daralandiassa. Tai jaksaako kukaan sitä lukea. Kiinnostaako ketään tällainen tyhjänpäiväinen töherrys enää näin pitkän ajan ja niin monen hukkaan heitetyn tekohengitysyrityksen jälkeen?

Suoraan sanoen, en jaksa kauheasti edes välittää. Mä kirjoitan kun huvittaa ja ne lukevat, keitä huvittaa. En tunne halua alkaa kunnianhimoiseksi bloggaajaksi.

Postauksen kuvat on otettu viime elokuussa Ristiinassa, eivätkä ne liity mitenkään postauksen asiasisältöön. Valitsin ne mukaan siksi, koska niiden maisemat ovat kauniita, ja haluan jotenkin blogin puolellakin tuota reissua muistaa, edes pelkkien kuvien välityksellä.

Tapaamisiin, toivottavasti!