Jalkapuoliprinsessa

Uuden blogialkuni ensimmäisessä postauksessa yhdeksi syyksi blogin jälleenherättämiseen kerroin yllättäen tänä vuonna lisääntyneen vapaa-ajan. Nyt on aika kertoa syy tähän lisääntyneeseen vapaa-aikaan. Kuvittelisin, että tästä tulee pitkä postaus, jossa on paljon tekstiä ja muutama huonolaatuinen kuva. Tämän postauksen aiheesta ei nimittäin paljon kuvallista muistijälkeä ole tullut otettua. Toisaalta taas kaikkia aiheesta otettuja kuvia en halua yksityisyyden suojan ja ihan visuaalisuudenkaan kannalta julkaista.

Minä en ole koskaan ollut vakavassa onnettomuudessa enkä ole loukkaantunut muutenkaan fyysisesti juuri mitenkään. Joskus parikymppisenä sain kaatumisen seurauksena hiusmurtuman jalkapöytään, joka hoitui liimasiteellä ja parin viikon kyynärsauvoilla köpöttelyllä. Sairaalahoidossa olen useamman päivän ollut ainoastaan kolmen vanhana karsastusleikkauksen jälkeen. Siis ennen vuotta 2016.

Tänä vuonna, ennen kuin vuosi oli ehtinyt vuorokauttakaan vanheta, me lähdimme mökille Pohjois-Karjalaan viettämään viimeistä joululomaviikkoa ennen kevään työrupeamaa. Emme ehtineet olla mökillä kuin pari päivää, kun illalla, rantasaunaan mennessäni, minä liukastuin lumisessa rinteessä, kaaduin ja satutin jalkani.

Muistikuvani siltä illalta ovat aika hämäriä. Muistan oikeassa jalassani suuremman kivun kuin olisin voinut koskaan kuvitella. Muistan kuulleeni löylyveden kohahduksen kiukaalla, kun P joka oli jo ehtinyt etukäteen saunaan, heitti ensimmäisen ja myös viimeisen kerran löylyä sinä iltana. Muistan kun huusin häntä avuksi ja muistan hänen soittaneen ambulanssin. Muistan ensihoitajan ystävällisen ja äärimmäisen myötätuntoisen ilmeen ambulanssissa, kun kysyin, että eihän tää mitään venähdystä pahempaa ole. Ja muistan kun Joensuun keskussairaalassa minulle kerrottiin, että oikea sääriluuni on poikki ja se pitää leikata.

Yhden yön olin Joensuussa ja seuraavana päivänä kirurgi kertoi murtuman olevan niin paha, että se pitää leikata Helsingissä. Ja niin minut tuotiin ambulanssilla Töölön sairaalaan. Monet ovat kysyneet, että oliko tuo pitkä ambulanssimatka ihan kauhea. Ei ollut. Mut oli Joensuussa lähtiessä pumpattu niin täyteen kipulääkkeitä, etten juuri kärsimystä tuntenut. Mikään erityinen kiire tässä ei myöskään ollut, joten meno oli käytännössä tasaista ajoa moottoritiellä lähes koko matkan. Itse pötköttelin vaan kinttu koholle tuettuna paarisängyssä. Seurana mulla oli komea, arviolta noin kolmekymppinen ensihoitaja Kontiolahdelta, jonka kanssa rupatellessa viisi tuntia hujahti mukavasti. Ei todellakaan valittamista! =D

Töölöön päästyäni minut sijoitettiin ortopedis-traumatologiselle vuodeosastolle kuuden hengen huoneeseen. Siellä vietinkin seuraavat 9 vuorokautta, kunnes pääsin kotiin. Ortopedini kertoi jo ennen jalan leikkausta, että kyseessä on hyvin hankala, pirstaleinen murtuma. Itse täysin tajusin sen hankaluuden vasta maaliskuun alussa ensimmäisellä kontrollitapaamisella kirurgin kanssa. Silloin hän näytti kaikista röntgenkuvistani tehdyn tietokoneanimaation sääriluustani ennen leikkausta ja sen jälkeen. Sääriluuni oli kolmesta kohtaa täysin säpäleinä, katkennut niin kuin ottaisit käsiisi lyijykynän ja vääntäisit sen keskeltä poikki. Jäljelle jää vain kappaleet teräviä tikkuja.

Se oli aika pelottava näky. Sen tietokonekuvan nähtyäni olen sitä mieltä, että mun ortopedi teki ihmeitä fiksattuaan sen luumurskan yhdeksi kokonaiseksi sääriluuksi. Titaanilevyn ja useiden ruuvien avulla hän on onneksi sen saanut kokoon kursittua ja luutuminen on edistynyt jopa odotettua paremmin.

Vaikka toipumiseni onkin ollut odotettua nopeampaa, on se silti ollut hidasta minun mittakaavassani. En muista milloin olisin ollut näin pitkään näin avuton. Sairauslomaa minulla on toukokuun loppuun asti. Silloin tammikuussa, kun kirurgi sen mulle kirjoitti, niin pitkä sairausloma tuntui täysin absurdilta. Eipä tunnu enää. Kohta on jo huhtikuu lopussa, enkä mitenkään olisi vielä työkuntoinen omaan ammattiini, jossa työskentely vaatii kykyä kävellä, juosta, istua lattialla, ryömiä, tanssia ja kantaa "taakkoja", jotka saattavat rimpuilla ja liikkua kun niitä kantaa. No, nyt tulee ammattinikin sitten paljastettua; olen lastenhoitaja ;D

Oma avuttomuus on ollut paitsi yllättävää, myös paikoin aika masentavaa. Ensimmäinen kuukausi sairaalasta päästyäni meni käytännössä täysin vuodepotilaana. Sen kuukauden me vietimme Hyvinkäällä mutsilassa, koska siellä oli käytännön elämä näin "vammaisena" helpompaa. Sen verran kepeillä pystyin liikkumaan, että pääsin vessaan ja keittiöön syömään. Muuten vietin päivät pitkät sängyssä maaten, läppäriltä Netflixiä katsellen ja kirjoja lukien. Edes sohvalle en omin päin voinut mennä makaamaan ja telkkaria katsomaan, koska en päässyt sohvasta pois ilman nostoapua! Se oli liian matala.

 Kaiken minulle valmiiksi teki P.  Hän laittoi aina aamulla ennen töihin lähtöä mulle tuolin mikron ja jääkaapin eteen valmiiksi. Siinä istuen sain jääkaapista kopeloitua juustoa, leipää ja mikrossa lämmitettävää ruokaa syödäkseni. Vettä hän jätti mulle kannuun keittiöön ja isoon tyhjään vissypulloon makuuhuoneeseen sängyn viereen. Kovin suuria en todella pystynyt tekemään, sillä edes istuminen varttia pidempään ei onnistunut ilman tuskia. Joka kerran kun jalkani oli alaspäin, siihen kehkeytyi nopeasti sellainen jäytävä ja hyvin tuskallinen paineen ja kivun tunne.

Illalla kun P tuli töistä, hän joutui vielä laittamaan ruuat ja tekemään kaikki kotityöt ihan yksinään. Sen jälkeen sitten katseltiin vähän telkkaria ja mä sain maata sohvalla. P sitten nosti mua kainaloista, että pääsin pystyyn kun tarve vaati.

Äitini oli pitkällä lomalla Espanjan auringossa koko sen kuukauden. Minä vietin vielä viikon kissojen kanssa Hyvinkäällä sen jälkeen, kun hän palasi Suomeen. Sillä viikolla palvelu pelasi, ei voi muuta sanoa! Mutsi laittoi hyvät ruuat ja huolehti kaikesta ihan täydellisesti, ja toimi vielä mun seuraneitinäkin! =D Mukava oli silti palata taas kotiin Vantaallekin, kun kinttuni oli vihdoin kuntoutunut niin hyvin, että se kesti lähes tunnin autossa istumisen ja rappuset ylös kiipeämisen kotiin saakka.

Ja jotta saisin jonkun kivankin kuvan tähän postaukseen mukaan, tässä eräs mutsin mulle laittama ihana aamupalalautanen :)
Kiitos äiti!! <3 <3

Oma avuttomuus on ollut todella käsinkosketeltavaa tässä kuluneiden kuukausien aikana. Käytännössä kaikkeen muuhun paitsi sängyssä makaamiseen, olen tarvinnut joko apuvälineitä tai ihan toisen ihmisen apua. P on huolehtinut melkein kaikki kotityöt ja kissojen tarpeet. Kävelyyn olen tarvinnut kahta kyynärsauvaa, joten joka askel on pitänyt suunnitella. Juuri mitään ei ole voinut kuljettaa kävellessä mukanaan, koska molemmat kädetkin ovat sauvoissa kiinni. Vessassa mulla on ollut oma koroke vessanpytyn päällä, jotta pääsisin edes pöntöltä ylös omin avuin. Suihkussa on vieläkin suihkutuoli, sillä en jaksaisi seisoa ilman keppejä niin kauan kuin suihkussa käynti vaatii.

Ylipäätään tämä kevätkausi on opettanut mulle paljon. Olen äärimmäisen kiitollinen hyvin monelle ihmiselle ja terveydenhuollon taholle. Niistäkin meinasin tässä samassa postauksessa kirjoittaa, mutta päätin toisin. Ensinnäkin, kiitokset ansaitsevat oman postauksensa. Toiseksikin, en enää halua venyttää tämän postauksen julkaisua pidempään. Olen tätä luonnoksiini kirjoitellut jo viikon verran.

Ja hei, kun otsikkona on jalkapuoliprinsessa ja olen siitä jalkapuolesta selostanut koko postauksen, lienee aika tuoda mukaan myös se prinsessa-osuus. Tässä loppuun kuva siitä, kun mutsi helmikuussa lakkasi mun varpaan kynnet ja teki rumasta kipsikintusta käden käänteessä prinsessan kipsikintun! ;D

Toivotan teille kaikille oikein aurinkoista ja keväistä viikkoa! <3