Takkuileva tekniikka ja kadonnut motivaatio

Iltaa immeiset! Olen edelleen maankamaralla, vaikka kolmisen viikkoa hiljaiseloa olenkin viettänyt. Pyydän anteeksi yllättävää katoamistani paitsi blogistaniasta, myöskin Instagramista, yritän ainakin tänne blogin puolelle palailla pikkuhiljaa.

Syy katoamistemppuiluuni piilee tekniikan pettämisessä, jollaisista tässä taloudessa ollaan viimeisen kolmen kuukauden aikana kärsitty enemmän kuin tarpeeksi. Huomaan tulleeni niin riippuvaiseksi tästä nykyajan ihmeellisestä teknologiasta, että tunnen oloni tyhjäksi ja lamaantuneeksi ilman sitä. Ehkä tämä pieni paluu perusasioiden äärelle ei kuitenkaan ole ollut ainoastaan pahasta, jos ei muuta, niin ainakin olen oppinut todella arvostamaan sitä olotilaa, jota olin jo oppinut pitämään itsestäänselvyytenä, sitä olotilaa, jossa tekniikka toimii ja omat pikkumaisimmatkin tarpeet tyydyttyvät.

Tämä prosessi alkoi jo heinäkuun helteillä, kun läppärini hajosi vieden mukanaan paitsi n. tuhat arvokasta valokuvaa sekä sen tähän hetkeen oleellisemmin vaikuttavan seikan, eli minun mahdollisuuteni käyttää tietokonetta aina halutessani. En nyt täysin siitä lamaantunut ja aluksi tuntuikin homma sujuvan ihan kivasti. Mikäli tietsikka-aikaani arvioidaan, sen pitäisi sujua yhtä hyvin nytkin, sillä armasta miestäni en ainakaan voi mistään syyttää. Hän on antanut mun käyttää omaa läppäriään todella hyvin ja kiltisti. En voi väittää, että kertaakaan olisi riitaa siitä asiasta tullut.

Kuitenkin, vähän kerrassaan oman koneen puute on alkanut syödä mun motivaatiotani tähän bloggaamiseen. Olin jo ehtinyt tottua sellaiseen päivitysrytmiin, että postasin silloin kun huvitti postata. Yhtäkkiä pitikin alkaa huvittamaan silloin kun sai läppärin käyttöönsä pariksi tunniksi. No, eihän se nyt mene ihan niin. Tämä koko blogimaailma on kovin aikaa vievä harrastus, ja pari-kolme tuntia silloin tällöin on varsin lyhyt aika monen asian tekemiseen. Minulta alkoi ensin rakoilemaan inspis oman blogin päivittämiseen, sitten alkoi suututtamaan se, miten vähäiseksi jäi muihin blogeihin kommentointi. Varsinkin tämä jälkimmäinen tuotti ja tuottaa edelleen mulle kaikkein eniten pahaa mieltä: bloggaajana koen olevani raakile, mutta teidän muiden blogien lukeminen ja kommentointi on se minun "leipälajini". Lukijana minä tähän blogimaailmaan tulin ja voi miten nautinkaan löytäessäni näin ihmeellisen ja ihanan maailman. Sen ansiosta tämä blogikin syntyi, teidän innoittamana ja inspiroimana. En halua unohtaa juuriani.

Tuossa vaiheessa kuvaan astui Istagram, jonka maailmaan steppailin huomattavasti suunniteltua ripeämmällä tahdilla. Siitä saakka kun ekan valokuvani instaan latasin, olin koukussa ;) Ja olisin takuuvarmasti vieläkin, mutta tämä saakelin tekniikka vain jatkoi takkuiluaan...

Läppärin jälkeen, tuossa alkusyksystä, kosahti pyykinpesukone. Luulisi toki, ettei sillä vehkeellä ole vaikutusta bloggaamiseen, mutta yllättävää kyllä on. Aikansa se ryppyili, ja P sitä pariin otteeseen korjasikin, mutta ilo jäi aina hyvin lyhytaikaiseksi. Ja mitä epävarmempaa pesukoneen toiminta oli, sitä vähemmän mua huvitti mikään muukaan. Ja no, on se nyrkkipyykkääminen kuitenkin sen verran vaivalloista puuhaa, ettei yhtenä arki-iltana sen ja muiden pakollisten kotihommien jälkeen juuri luppoaikaa jää. Samalla myöskin kodintekniikan tärkeysjärjestys konkretisoitui ihan kunnolla. Toimiva pyykinpesukone on kotitaloudessa arvokkaampi ja tärkeämpi kapistus kuin mikään tämän maailman läppäreistä!

Ja vihdoin, 12. lokakuuta 2014, Daralandia sai uuden pyykkärin! Voi sitä ilon päivää :D

Vajaa viikko kestikin sitten sellaista euforista hyvän olon tunnetta jättimäiseksi ehtineen pyykkivuoren pienentyessä kerrassaan ilahduttavaa vauhtia, kunnes tapahtui seuraava tekninen takaisku. Perjantaina, 17. lokakuuta, mun rakas Galaksin Kauneinpani, eli puhelimeni hajosi. Siitä pimahti näyttö täysin ilmeisesti jonkinlaisen sähkövirtapiikin takia. Olin silloin mutsilassa ja Galaksin kaunein oli sängyn vieressä yöpöydällä latauksessa. Nukkumaan mennessäni otin sen käteeni irrottaakseni sen latausjohdosta ja otteeni lipesi. Galaksin Kaunein putosi vajaan puolen metrin matkan laminaattilattialle, ja sen pudotessa minä näin suojakotelon reunasta ohuen, pahaenteisen sinisen valonvälähdyksen.

Sen välähdyksen jälkeen mä jo tiesin, mutta tietenkin kuitenkin nostin puhelimen, irrotin kokonaan latausjohdosta, ja yritin saada sitä toimimaan. Ei mitään. Otin sen pois suojakotelostaan, irrotin takakannen ja heilautin akkua irti ja takaisin. Ja yritin käynnistää sen. Ei mitään. Käytin taas akkua pois hetkeksi ja otin myös sekä SIM-kortin että muistikortin hetkiseksi pois ja laitoin takaisin paikoilleen, ja käynnistin taas. Mustan näytön takana näin sinisiä häivähdyksiä ja tunsin värinästä kädessäni, kuinka puhelin käynnistyi. Mutta näyttö pysyi pimeänä. Ja minä sain varmuuden sille, minkä jo alitajuisesti olin tiennyt siitä ensimmäisestä sinisestä välähdyksestä saakka. Ja sitten mä purskahdin itkuun.

Seuraavana päivänä Hyvinkään kauppakeskus Willassa marssin äitini kanssa Elisan toimipisteeseen ja sain lopullisen tuomion, saman minkä jo itsekin olin osannut diagnosoida. Näyttö kosahti. Ulkoisesti sekä puhelin että sen näyttö ovat ehjiä, näytössä ei ole edes selvää halkeamaa, mutta kun se vaan on kokoajan, teki mitä hyvänsä, musta kuin yö. Hyvinkään Elisa Shopitin myyjä oli hyvin ystävällinen, ymmärtäväinen ja myötätuntoinen, mutta ikäviä uutisia hänellä valitettavasti oli kerrottavanaan. Tällaiset näytön rikkoutumiset kuulemma katsotaan aina omaksi viaksi, eli takuuhuolto ei niitä korvaa. Koska mun avioliittoni Saunalahden kanssa jatkuu vielä, on tässä vaiheessa kaksi vaihtoehtoa: joko vaihtaa näyttö tai ostaa uusi puhelin. Näytön vaihto kustantaa n. 250€ ja uusi puhelin luultavasti vielä enemmän. Hienoa, ei voi muuta sanoa.

Galaksin Kauneimman hajoamisen myötä meni luonnollisestikin Instagramin päivitysmahdollisuuteni. Viimeisin instassa julkaistu kuvani mun uusista lantsareista on otettu ja julkaistu mutsin puhelimella. Sen jälkeen olen päässyt instaa läppärillä katsomaan, mutta kuvia en osaa sinne läppärin kautta liittää. Se siis on jäissä siihen asti, kunhan joko saan uuden näytön tai kokonaan uuden puhelimen. Älyllisen sellaisen. Ja ihan kauhea ikävä mulla on ollut instaa, voitte varmaan uskoa... :(  Snift....

Galaksin Kauneimman hajoamisen myötä meikäläinen romahti kertaheitolla ajassa taaksepäin yli vuosikymmenen sinne 2000-luvun aamuhämäriin, jolloin kännyköillä saattoi soittaa ja vastaanottaa puheluita, lähettää ja vastaanottaa tekstareita, käyttää herätyskelloa ja käydä jopa satunnaisesti sellaisilla nettisivustoilla, joissa ei turhia kuvia ole. Se siitä. No, ainakin huomaan varsin konkreettisesti sen, miten huimasti tekniikka on kehittynyt runsaassa vuosikymmenessä.

Sitten on tietty vielä tuo pölynimuri, jonka letkua on jo kertaalleen jesarilla paikkailtu. Se jos vielä tässä kosahtaa, Daralandia matkaa samantien ajassa aina sinne sotien jälkeiseen Suomeen, jolloin tomut, pölyt ja roskat siivottiin vanhanaikaisesti harjoilla ja pesuliinoilla kontillaan pyyhkien. Uh, en halua edes kuvitella sitä mahdollisuutta... 

Mutta joo, instagramia kaipaan niin paljon, että puhelin menee nyt läppärin edelle. Ja yritän vielä jostain kaivaa motivaatiota tähän bloggaamiseenkin, vaikka tosi lamaantuneelta nyt tuntuu. Tämä on kuitenkin oikeasti kiva harrastus ja joka päivä olen kuitenkin miettinyt postausjuttuja. En osaa ennustaa miten lähtee taas sujumaan. Voin vain toivoa, että te, rakkaat lukijani, pysytte kuulolla ja jaksatte odottaa mua tämän vaiheen läpi <3

Tässä postauksessa, kuolevaa tekniikkaa kuvaamaan, olen käyttänyt mutsilan terassilta otettuja kuvia kuolevasta kesästä, kuolevasta kauneudesta...
Ja jotta en aivan unohtaisi: Hauskaa Halloweenia ;D