tiistai 26. huhtikuuta 2016

Jalkapuoliprinsessa

Uuden blogialkuni ensimmäisessä postauksessa yhdeksi syyksi blogin jälleenherättämiseen kerroin yllättäen tänä vuonna lisääntyneen vapaa-ajan. Nyt on aika kertoa syy tähän lisääntyneeseen vapaa-aikaan. Kuvittelisin, että tästä tulee pitkä postaus, jossa on paljon tekstiä ja muutama huonolaatuinen kuva. Tämän postauksen aiheesta ei nimittäin paljon kuvallista muistijälkeä ole tullut otettua. Toisaalta taas kaikkia aiheesta otettuja kuvia en halua yksityisyyden suojan ja ihan visuaalisuudenkaan kannalta julkaista.

Minä en ole koskaan ollut vakavassa onnettomuudessa enkä ole loukkaantunut muutenkaan fyysisesti juuri mitenkään. Joskus parikymppisenä sain kaatumisen seurauksena hiusmurtuman jalkapöytään, joka hoitui liimasiteellä ja parin viikon kyynärsauvoilla köpöttelyllä. Sairaalahoidossa olen useamman päivän ollut ainoastaan kolmen vanhana karsastusleikkauksen jälkeen. Siis ennen vuotta 2016.



Tänä vuonna, ennen kuin vuosi oli ehtinyt vuorokauttakaan vanheta, me lähdimme mökille Pohjois-Karjalaan viettämään viimeistä joululomaviikkoa ennen kevään työrupeamaa. Emme ehtineet olla mökillä kuin pari päivää, kun illalla, rantasaunaan mennessäni, minä liukastuin lumisessa rinteessä, kaaduin ja satutin jalkani.

Muistikuvani siltä illalta ovat aika hämäriä. Muistan oikeassa jalassani suuremman kivun kuin olisin voinut koskaan kuvitella. Muistan kuulleeni löylyveden kohahduksen kiukaalla, kun P joka oli jo ehtinyt etukäteen saunaan, heitti ensimmäisen ja myös viimeisen kerran löylyä sinä iltana. Muistan kun huusin häntä avuksi ja muistan hänen soittaneen ambulanssin. Muistan ensihoitajan ystävällisen ja äärimmäisen myötätuntoisen ilmeen ambulanssissa, kun kysyin, että eihän tää mitään venähdystä pahempaa ole. Ja muistan kun Joensuun keskussairaalassa minulle kerrottiin, että oikea sääriluuni on poikki ja se pitää leikata.

Yhden yön olin Joensuussa ja seuraavana päivänä kirurgi kertoi murtuman olevan niin paha, että se pitää leikata Helsingissä. Ja niin minut tuotiin ambulanssilla Töölön sairaalaan. Monet ovat kysyneet, että oliko tuo pitkä ambulanssimatka ihan kauhea. Ei ollut. Mut oli Joensuussa lähtiessä pumpattu niin täyteen kipulääkkeitä, etten juuri kärsimystä tuntenut. Mikään erityinen kiire tässä ei myöskään ollut, joten meno oli käytännössä tasaista ajoa moottoritiellä lähes koko matkan. Itse pötköttelin vaan kinttu koholle tuettuna paarisängyssä. Seurana mulla oli komea, arviolta noin kolmekymppinen ensihoitaja Kontiolahdelta, jonka kanssa rupatellessa viisi tuntia hujahti mukavasti. Ei todellakaan valittamista! =D

Töölöön päästyäni minut sijoitettiin ortopedis-traumatologiselle vuodeosastolle kuuden hengen huoneeseen. Siellä vietinkin seuraavat 9 vuorokautta, kunnes pääsin kotiin. Ortopedini kertoi jo ennen jalan leikkausta, että kyseessä on hyvin hankala, pirstaleinen murtuma. Itse täysin tajusin sen hankaluuden vasta maaliskuun alussa ensimmäisellä kontrollitapaamisella kirurgin kanssa. Silloin hän näytti kaikista röntgenkuvistani tehdyn tietokoneanimaation sääriluustani ennen leikkausta ja sen jälkeen. Sääriluuni oli kolmesta kohtaa täysin säpäleinä, katkennut niin kuin ottaisit käsiisi lyijykynän ja vääntäisit sen keskeltä poikki. Jäljelle jää vain kappaleet teräviä tikkuja.

Se oli aika pelottava näky. Sen tietokonekuvan nähtyäni olen sitä mieltä, että mun ortopedi teki ihmeitä fiksattuaan sen luumurskan yhdeksi kokonaiseksi sääriluuksi. Titaanilevyn ja useiden ruuvien avulla hän on onneksi sen saanut kokoon kursittua ja luutuminen on edistynyt jopa odotettua paremmin.


Vaikka toipumiseni onkin ollut odotettua nopeampaa, on se silti ollut hidasta minun mittakaavassani. En muista milloin olisin ollut näin pitkään näin avuton. Sairauslomaa minulla on toukokuun loppuun asti. Silloin tammikuussa, kun kirurgi sen mulle kirjoitti, niin pitkä sairausloma tuntui täysin absurdilta. Eipä tunnu enää. Kohta on jo huhtikuu lopussa, enkä mitenkään olisi vielä työkuntoinen omaan ammattiini, jossa työskentely vaatii kykyä kävellä, juosta, istua lattialla, ryömiä, tanssia ja kantaa "taakkoja", jotka saattavat rimpuilla ja liikkua kun niitä kantaa. No, nyt tulee ammattinikin sitten paljastettua; olen lastenhoitaja ;D

Oma avuttomuus on ollut paitsi yllättävää, myös paikoin aika masentavaa. Ensimmäinen kuukausi sairaalasta päästyäni meni käytännössä täysin vuodepotilaana. Sen kuukauden me vietimme Hyvinkäällä mutsilassa, koska siellä oli käytännön elämä näin "vammaisena" helpompaa. Sen verran kepeillä pystyin liikkumaan, että pääsin vessaan ja keittiöön syömään. Muuten vietin päivät pitkät sängyssä maaten, läppäriltä Netflixiä katsellen ja kirjoja lukien. Edes sohvalle en omin päin voinut mennä makaamaan ja telkkaria katsomaan, koska en päässyt sohvasta pois ilman nostoapua! Se oli liian matala.

 Kaiken minulle valmiiksi teki P.  Hän laittoi aina aamulla ennen töihin lähtöä mulle tuolin mikron ja jääkaapin eteen valmiiksi. Siinä istuen sain jääkaapista kopeloitua juustoa, leipää ja mikrossa lämmitettävää ruokaa syödäkseni. Vettä hän jätti mulle kannuun keittiöön ja isoon tyhjään vissypulloon makuuhuoneeseen sängyn viereen. Kovin suuria en todella pystynyt tekemään, sillä edes istuminen varttia pidempään ei onnistunut ilman tuskia. Joka kerran kun jalkani oli alaspäin, siihen kehkeytyi nopeasti sellainen jäytävä ja hyvin tuskallinen paineen ja kivun tunne.

Illalla kun P tuli töistä, hän joutui vielä laittamaan ruuat ja tekemään kaikki kotityöt ihan yksinään. Sen jälkeen sitten katseltiin vähän telkkaria ja mä sain maata sohvalla. P sitten nosti mua kainaloista, että pääsin pystyyn kun tarve vaati.

Äitini oli pitkällä lomalla Espanjan auringossa koko sen kuukauden. Minä vietin vielä viikon kissojen kanssa Hyvinkäällä sen jälkeen, kun hän palasi Suomeen. Sillä viikolla palvelu pelasi, ei voi muuta sanoa! Mutsi laittoi hyvät ruuat ja huolehti kaikesta ihan täydellisesti, ja toimi vielä mun seuraneitinäkin! =D Mukava oli silti palata taas kotiin Vantaallekin, kun kinttuni oli vihdoin kuntoutunut niin hyvin, että se kesti lähes tunnin autossa istumisen ja rappuset ylös kiipeämisen kotiin saakka.

Ja jotta saisin jonkun kivankin kuvan tähän postaukseen mukaan, tässä eräs mutsin mulle laittama ihana aamupalalautanen :)
Kiitos äiti!! <3 <3


Oma avuttomuus on ollut todella käsinkosketeltavaa tässä kuluneiden kuukausien aikana. Käytännössä kaikkeen muuhun paitsi sängyssä makaamiseen, olen tarvinnut joko apuvälineitä tai ihan toisen ihmisen apua. P on huolehtinut melkein kaikki kotityöt ja kissojen tarpeet. Kävelyyn olen tarvinnut kahta kyynärsauvaa, joten joka askel on pitänyt suunnitella. Juuri mitään ei ole voinut kuljettaa kävellessä mukanaan, koska molemmat kädetkin ovat sauvoissa kiinni. Vessassa mulla on ollut oma koroke vessanpytyn päällä, jotta pääsisin edes pöntöltä ylös omin avuin. Suihkussa on vieläkin suihkutuoli, sillä en jaksaisi seisoa ilman keppejä niin kauan kuin suihkussa käynti vaatii.

Ylipäätään tämä kevätkausi on opettanut mulle paljon. Olen äärimmäisen kiitollinen hyvin monelle ihmiselle ja terveydenhuollon taholle. Niistäkin meinasin tässä samassa postauksessa kirjoittaa, mutta päätin toisin. Ensinnäkin, kiitokset ansaitsevat oman postauksensa. Toiseksikin, en enää halua venyttää tämän postauksen julkaisua pidempään. Olen tätä luonnoksiini kirjoitellut jo viikon verran.

Ja hei, kun otsikkona on jalkapuoliprinsessa ja olen siitä jalkapuolesta selostanut koko postauksen, lienee aika tuoda mukaan myös se prinsessa-osuus. Tässä loppuun kuva siitä, kun mutsi helmikuussa lakkasi mun varpaan kynnet ja teki rumasta kipsikintusta käden käänteessä prinsessan kipsikintun! ;D




Toivotan teille kaikille oikein aurinkoista ja keväistä viikkoa! <3

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Aalto


Iittalan Aalto tuikkulyhty, harmaana.

Pitkään olen siitä tyytynyt haaveilemaan. Monta kertaa jossain Prisman tai Cittarin kodintarvikeosastolla ovat silmäni hakeutuneet ihailemaan ja sormeni hypistelemään hyllyssä esillä olevaa kappaletta. Pariin otteeseen on kippo päätynyt jopa ostoskärryyn, mutta piheyspuuskan iskiessä palautunut takaisin hyllyyn. Ja nyt vihdoin sen sain omaksi asti! Joululahjaksi P:ltä.



Siinä se nyt on. Se on niin kaunis ja minä rakastan sitä.

Rakastan sen tyylikästä ja ajatonta muotoilua, pehmeitä kurveja ja jykevän siroa ulkomuotoa.

Rakastan sen tummaa, aavistuksen savuista harmaan sävyä.

Rakastan kuinka se näyttää aina uudenlaiselta ja mielenkiintoiselta, riippuen mistä kulmasta sitä katselee.

Rakastan kuinka sen ääriviivat väreilevät kynttilän loisteessa. Kun sinne laittaa tuikun sisään palamaan, se on kuin pikkuruinen majakka myrskyävällä merellä.




Miten noin pieni esine voi tehdä ihmisen niin iloiseksi?


lauantai 9. huhtikuuta 2016

Feel so gold

Mä en ole mikään harakkaluonne ollut koskaan. En ole erityisesti kiiltävän ja bling blingin perään. Metalleista hopea ja pronssi ovat olleet aina enemmän mun mieleeni kuin kulta. Mutta kuitenkin kun sain P:ltä joululahjaksi kullanhohtoisen laatikon, olin aivan innoissani.




Onhan se nyt hieno! Ja tuntui vähän tavallista hienommalta avatakin se. Paketin sisältö tietysti oli tärkeintä, mutta kummasti kaunis, kullanhohtoinen pakkaus antaa lahjaan oman kipinänsä. Tällä kertaa kipinä oli niin kuuma, etten kertakaikkiaan ole raaskinut heittää pakettia pois. Nyt se lojuu kaapin perukoilla, vaikka mulla ei ole hajuakaan mihin sitä muka vielä käyttäisin, ja mun piti muutenkin hankkiutua eroon kaikista noista "siltä varalta että joskus ehkä jossain saattaisin tarvita tätä" - tavaroista. Todennäköisesti paketti saa olla kaapissa siihen asti, kunnes minä seuraavan raivoisan raivauspuuskan aikana heitän sen pois.


Kyseessä on siis The Body Shopin Feel So Good - joulupakkaus, joka sisälsi neljä Shea-sarjan tuotetta ja suihkukukan. Näissä tuotteissa on mukava, makeahko ja pehmeä tuoksu sekä tuttu ja hyväksi havaitsemani Body Shop - laatu. Ja tietysti suloiset pullot ja purnukat vaan onnistuvat aina ilahduttamaan mua.

Vartalovoi ja sokerikuorinta olivatkin mulle jo tuttuja tuotteita. Nämä tulivat tarpeeseen sopivasti edellisten loputtua. Kuvaan eksyi vielä jostain syystä vanha, saman sarjan huulirasva, jota tässä joulupakkauksessa ei oikeasti ollut. Otin ilman pakkausta olevat tuotekuvat vasta nyt keväämmällä ja ilmeisesti aivotoiminnassani tapahtui huulirasvan mentävä katkos siinä vaiheessa. Mutta haitanneeko tuo mitään. Hyvää se huulirasvakin on! :D



Uusia tuotteita mulle olivat suihkugeeli ja palasaippua. Molemmat ovat olleet ahkerassa käytössä ja tykkään niistä kovasti. Molemmat vaahtoavat ihanasti ja pesevät pehmeästi. Ja taaskaan en voi muuta kuin ihastella niiden sööttiä ja vaalean tyylikästä ulkonäköä. Ihanaa arjen luksusta! <3



Mä taidankin hipsiä tästä hemmottelusuihkuun :)  Oikein lämmintä ja rentouttavaa lauantai-iltaa sinne ruudun toiselle puolelle!



sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Mestarikiipeilijä

MA-AUUU!!

Se on kissaa, ja tarkottaa "Kukkuu kaverit"!

Se oon mä, Viljami tääl!! Viimeks ku mä teille kirjottelin, mä olin iha pikkukakara vielä. Tästä löytyy se mun eka postaus :) Jos teit kiinnostaa. No mä oon kasvanu jo isoksi ja hienoksi kissaksi ton jälkeen ja osaan sanoo sen MAUUnkin!



Ku ei se mamma kerta postaa, ni mä postaan sit! Oishan se nyt tosi noloo, jos melkein hyvin alkanu uus blogialotus loppuis heti kättelyssä vaan siks ku mamma on laiska. Joten mä nyt sit päätin pelastaa tilanteen, mamman maineen ja tän blogin tulevaisuuden! Saa kehua ja paijata oikein mielellään, kiitos!

Mä aattelin nyt kertoo teille mun lempiharrastuksesta, eli puihin kiipeilystä. Aattelin antaa teille muutamii hyvii vinkkei, et jos tekin vaik innostutte kiipeilemään puissa! Mamma sano, et te ootte ihmisii ja ihmiset ei muka kiipeile puissa. Paskapuhetta sanon mä. Mä oon ihan omin silmin nähny ku ihmiset, etenki lapset, kiipee puuhun! Meil on mökilläki siihen salavaan oikein tikkaat, et ihmislapset pääsee kiipeemään sinne.



Eka juttu puuhun kiipeemisessä tapahtuu aivoissa. Mä yleensä istun hetken puun juurella ja ajattelen. Kantsii miettii laskelmat aika tarkkaan ettei päädy pöpelikköön. Ponnistusvoima on tärkee miettii etukäteen. Sitte tietää suunnilleen, mihin kohtaan runkoo päätyy hypätessä, ja siitä sit vaan tassuilla ja etenkin kynsillä loppumatka ekalle oksalle.

Muutenki kynnet on hyvä terottaa siel puussa. Jos ei puuhun pääse, ni oikee paikka on sohvan käsinoja, keittiönpöydän jalat ja vaik nojatuolin puuosat. Mut joo, jotku ihmiset, niinku mun mamma, on vaa ihan käsittämättömän tiukkoja ton huonekaluihin terottamisen suhteen... Mä tiiän, ihan naurettavaahan se on, mut kuitenki kannattaa terotella ne kynnet siel puussa.

Sit ku sinne puuhun pääsee, nii loppu onki ihan lasten leikkiä. Siellä sit vaan kiipeillään ja koklataan miten ylös asti voi mennä. Voi vaik vähän roikkuu ja rellestääki jos vaan rahkeet riittää. Ja mullahan riittää!


Noi ylemmät kuvat on mutsilan (eli mun mamman mutsin eli mun kissamummon) terassin kirsikkapuusta. Se on pieni puu ja ihan hyvä puu vaik alottaa kiipeilyharrastus. Siinä on alimmat oksat tosi alhaalla.

Ylipäätään kantsii miettii etukäteen se, et miten alhaalla ne puun alimmat oksat on. Alastullessa se on tärkeetä, koska niilt alimmilta oksilta pitää hypätä maahan.Ylöspäin meneminen on ihan tosi sata kertaa helpompaa ku alas tuleminen. Mä täs kerran mokasin, ja kiipesin Hyvinkäällä lähimäntyyn korkeemmalle ku olis pitäny. Siel sit korkeuksissa ei auttanu muu ku naukua ja märistä nii maan kamalasti. Ja sit mamma löys mut ja sai houkutella mua melkein tunnin, ennen ku tulin silleen tosi nolon näköisesti perse edellä alas... :(  Joo, ei ollu tää laskeutuminen mun hienoimpii hetkii, ja olisin tosi kiitollinen jos ette kertois kellekään. Pidetää tää ihan meijän kesken, jooko?

Mökillä meil sit onki tosi paljon puita. Neki on vaan moni niin korkeita, ettei kantsi kiivetä ellei sit haluu häpäistä itteesä, niinku mä Hyvinkäällä. Mut on siellä helpompiikin puita, sellasii hyvii ja korkeita puita!



Siin on pihalla tollanen korkee pihlaja, ainaki mamma muisteli et se olis pihlaja. Mulle on iha sama mitä rotuu puut on, kunhan niihin on hyvä kiivetä! Mä en oo mikää puurasisti. Siinä pihlajassaki on alimmat oksat aika korkeella, mut siinä on semmonen käyrä runko, mikä helpottaa kiipeemistä ja alastuloa. Ja sinne pääsee niin korkeelle, et hyvä on tähystellä mitä maailmas tapahtuu. Sielt näkee tosi kauas, melkein maailman ääriin!

Sit mökillä on mun lempipuu koko avarassa maailmassa. Nimittäin salava navetan edustalla. Se on niin ihana ja hieno puu! Varsinki kesällä ku sinne pääsee lehtien alle suojaan. Ja se on mun eka puu, missä mä kiipeilin. Mä taidan rakastaa sitä puuta!


Se salava onki tosi hyvä kiipeilypuu! Siinä on hyvät ja tukevat oksat ja alimmat oksat niin alhaalla, et maahan hyppääminen on iha pikkukisujen leikkiä! Siinä kiipeilee joskus ihmisetkin, ainakin lapset. Niitä varten siihen on laitettu tikkaat ja kiipeilyköysi. Mä en kyl niitä käytä. Tikkaat on nynnyjä varten ja mä en oo mikään nynny! Mä oon mestarikiipeilijä! Varmaan maailman paras, jos ei oravia lasketa!


Toivottavasti te tykkäsitte mun postauksesta ja kiipeilyoppitunnista! Mä yritän vähä maukuu ja motkottaa mammalle, et seki raapustas useemmin. Noloohan se on, jos mun pitää alkaa huolehtii koko blogista!




MIIAAUUUU!

Se on kissaa ja tarkottaa et kivaa ensi viikkoo kaikille! Muistakaa kiipeillä puissa!

T: Viljami <3